Etusivu | Yhteystiedot,säännöt | Tuetut lomat | Aloitteet, tiedotteet | Kurssit yms. | Neuvoja arjen tilanteisiin | Yhdistykset | Liity yhdistykseen | Artikkelit ja linkit | Yhden vanhemman perheet tilastoina

Neuvoja arjen tilanteisiin

Suunnittelet eroa tai
olet eroamassa

Olet eronnut mutta
asiat eivät suju

Olet tuen, toiminnan
tai ystävien tarpeessa

Odotat lastasi yksin

Lapsesi asuu toisen
vanhempansa luona

Tilaa nyt Muuttuva Perhe!

Tukea vanhemmuuteen, jaettuja iloja, neuvoja selviytymiseen, tietoa oikeuksista.

Vuositilaus 20 €, jäsenille maksuton. Tilaukset: Lähetä sähköpostia tai 040 774 9660 .

Deadline:
Numero: 2/2010 20.4. 
Numero: 3/2010 1.9.   
Numero: 4/2010 16.11.

 

Yksin odottavien kokemuksia

Sari

Mitkä asiat yksin lastaan odottavan tulee tietää ja hoitaa?

Ei kannata uskoa sinisilmäisesti vain yhden viranomaisen sanomisia (esim. lastenvalvojan). Kuten olemme toistemme tarinoista lukeneet, lastenvalvojatkin ovat vain ihmisiä omine käsityksineen ja ennakkoluuloineen. Kannattaa kysyä samojakin asioista useilta eri tahoilta, saa muuten tosi erilaisia vastauksia. Paras olisi objektiivinen tarkka fakta, mutta mistä sitä saa? Olisko nää webbisivut sellaiset?

Ehdottomasti pitäisi olla selvillä yksinhuoltajuuden ja yhteishuoltajuuden eroista. Ja varsinkin siitä mihin kaikkeen yhteishuoltajuus velvoittaa ja kuinka paljon lapsen isä pystyy silloin vaikuttamaan äidin ja lapsen elämään. Tämän jälkeen pitäisi itse pystyä puntaroimaan kumpi on omalla kohdalla parempi vaihtoehto, ja nimenomaan lapsen etua ajatellen. Vaikka isä on tärkeä, niin joskus isättömyys voi olla parempi vaihtoehto.

Lastenvalvojalle ei tarvitse itse soittaa, he ottavat kirjeitse yhteyttä noin kaksi viikkoa lapsen syntymän jälkeen ja pyytävät varaamaan ajan. Tiedon ns. isättömyydestä he saavat synnytyssairaalan ilmoituksesta väestörekisterille.

Mitä viranomaisten/sukulaisten/ympäristön taholta on odotettavissa?

Kysymyksiä, uteliaisuutta, hämmästelyä, sääliä, epäilyä. Mutta myös tukea, ymmärtämystä, kannustusta, rohkaisua ja ihan konkreettista jokapäiväistä apua, jos sitä on valmis vastaanottamaan. Itselläni oli ainakin kova kynnys vastaanottaa apua, halusin näyttää, että kyllä tässä pärjätään.

Selviytymisvinkkejä?

Ei tarvitse aina jaksaa, vaikka apua on vaikea ottaa vastaan kannattaa ehkä kuitenkin nöyrtyä ja tehdä se. Itse en kyllä päästänyt ketään muuta kuin oman äitini auttamaan vauvan hoidossa silloin tällöin. Kannattaa hakeutua erilaisiin piireihin, kerhoihin, yhdistyksiin. Itse olen kokenut jonkinlaisen ahaa-elämyksen kun olen vihdoinkin löytänyt vertaisiani ihmisiä. On olemassa muitakin, jotka kamppailevat samojen asioiden kanssa, pärjäävät ja voivat vielä kaiken lisäksi hyvin. Mulle on ollut tosi terapeuttista lukea toisten kertomuksia ja kertoa myös omiani.

Mitä yksin odottava/oleva miettii?

Luulen, että aika pitkälle samoja asioita kuin parisuhteessa elävä. Päälimmäisenä pyörii tietysti vauva, onko hän terve, kuinka synnytys sujuu, miten arki lähtee liikkeelle, tuleeko koliikkia. Itse en epäillyt omaa jaksamistani yksin, tiesin ja halusin näyttää, että musta on tähän. Väsynyt olin toki välillä, mutta en lopen uupunut. Ainoa mitä olisin ehkä tarvinnut enemmän oli yhtenäistä unta, mutta vauva-aika on lyhyt ja tänä päivänä molemmat nukumme jo syvään ja hartaasti.

Keskustelutukea olisin kaivannut odotusajan loppupuolella. Vaikka jotain ryhmää, jossa olisi ollut toisia yksin odottavia äitejä tai äitejä, jotka ovat odottaneet yksin. En mitään tyvpliin neuvolapsykiatria, koska en ollut masentunut tms, vaan jälleen kerran sitä vertaistukea. Paljon ei tullut avattua suuta synnytysvalmennuksessa niiden kahdeksan onnellisesti hymyilevän toisiaan kädestä pitävien pariskuntien keskellä :o) !!!

Maija

Minä olen tehnyt kolmannen, eli viimeisen lapseni au-äitinä, olin silloin eronnut ja minulla oli siis 2 lasta ennestään. Koko odotus oli hyvin rankka, kun koko ajan vertasi niihin edellisiin kertoihin, jolloin oli ollut toinen mukana odottamassa. Tunsin olevani todella yksin. Niinpä kyselin neuvolassa jos he tiesivät kuka muu odottaisi parhaillaan yksin lasta, numeroni saisi antaa mielellään. Tutustuin siis muihin samassa tilanteessa oleviin. Näiltä sain valtavasti tukea. Perustimme myös vauva-äiti-kerhon, jossa tapasimme toisiamme tehden kaikenlaista kivaa viikoittain.

Itse olin raskaaksi tullessani ensin aika järkyttynyt. Olin aina toivonut kolmea lasta, mutta en ollut ajatellut yksin tehdä kolmatta. Minulla oli avioliitossani ollut kolme keskenmenoa, joten siinä mielessä olin kolmatta lasta odotellut. Mietin aborttia, adoptiota ja kaikkea mahdollista. Pelkäsin etten osaa rakastaa lasta koska en ollut rakastanut sen isää. Kaikkiin näihin ajatuksiin sain valtavasti tukea eräältä ystävältäni, joka odotti samaan aikaan kolmatta lasta ihan samanlaisessa elämäntilanteessa kuin minä. Me jaoimme kaikki ajatukset, ja oli todella lohdullista huomata että ne olivat yhteisiä.

Kun lapsi sitten syntyi, koin heti niin valtavan äitiyden onnen, että tuntui että voisin tehdä näitä vaikka kuinka paljon lisää. Olen aina sanonutkin että tämän kolmannen lapsen tulo perheeseemme oli parasta mitä elämässäni on tapahtunut. Nautin valtavasti, siis pelkästään nautin, koska harjoitella olin saanut jo isompien lasteni kanssa. Kaikki sujui todella helposti ja hyvin.

En tiedä mitä ympäristön taholta on odotettavissa, koska olen aina ollut jotenkin sokea sille. Olen niin valtavan ylpeä kolmesta lapsestani ja siitä että olen yksinhuoltaja, että en ilmeisesti näe mitä muut ajattelevat asiasta. Sanon aina heti ensiesittelyssä ylpeänä olevani kolmen lapsen yksinhuoltaja - se on minusta parasta mitä voi elämässä olla. Tähän on sitten muiden ollut sopeutuminen.

Itse runnoin läpi isyys-selvittelyn. Isä oli hankala, vaati kaikki mahdolliset testit eikä koskaan maksanut mitään vaikka oikeus lopulta määräsi hänet isäksi. Sitten tahdoin että tälläkin lapsella tuli olla isä kuten isosisaruksilla, ja yritin käynnistää tapaamiset. Siinä meni niin kauan, että ensimmäinen tapaaminen oli vasta kun lapsi oli 4-vuotias. Se olisi pitänyt jättää tekemättä ja sen ohjeen voisin antaa muillekin. Varokaa tapaamisten järjestämistä jos ette varmasti tiedä että isä on ihan ok. Itse en juurikaan tuntenut koko isää. Minulle oli täysi yllätys, että hän osoittautui aggressiiviseksi ja arvaamattomaksi. Hyvä syy pitää lapsi vain itsellään on lapsen turvallisuus ja hyvinvointi.

Oma selviytymisvinkkini on ollut se, että olen aina ollut tosi aktiivinen. En ole koskaan jäänyt yksin, vaan olen aina lähtenyt minua kiinnostaviin juttuihin mukaan. Ja jos sellaista ei ole ollut, olen itse sellaisen perustanut ja rahdannut ihmisiä mukaan. Tosin ihmiset ovat niin erilaisia eikä kaikilla riitä energiaa tällaiseen. Tahtoisin kuitenkin sanoa kaikille au-äideille, että nauttikaa lapsestanne koko sydämestänne, se on kuitenkin pieni niin hirveän lyhyen hetken eidän koko pitkästä elämästänne. Voisin melkein vannoa, että jossain vaiheessa sitä kaipaa takaisin sitä aikaa, kun lapset olivat pieniä. Vihdoinkin saan aikaiseksi vastattua itsekin näihin. Ninan viestissä oli kyllä varmaan samat asiat, mutta tässä asioita, joita itse olisin halunnut kuulla / tietää, eri asia on sitten, että tuleeko näitä sitten noudatettua...

Marita

Mitkä asiat yksin lastaan odottavan tulee tietää ja hoitaa?

Ottaa selville asioista. Jos lastenvalvojan luona ei päästä sopimukseen esim. elatusmaksuista & tapaamisista, ei paperia ole pakko allekirjoittaa, jos itse ei sitä hyväksy. Voidaan järjestää uusi tapaaminen tai sitten hoitaa asia lakituvassa (joka tietty on riitaista). Joillakin lastenvalvojilla tuntuu olevan sellainen ajatus, että kun isä ei kerran koskaan ei ole kuulunut perheeseen, ei elatustakaan sovita normien mukaan, vaan alakanttiin. Jota ei siis ole kait pakko hyväksyä.

Mitä viranomaisten/sukulaisten/ympäristön taholta on odotettavissa?

Ennakkoluuloja, voivottelua jne., mutta myös asiallista suhtautumista ja tukea.

Selviytymisvinkkejä?

On yksinodottaminen sitten oma päätös tai olosuhteiden pakko, on hyvä yrittää saada päänsä "selväksi" ja setviä ajatuksensa jo odotusaikana mikäli mahdollista. Kun tulee olo, että ei selviä tai jaksa eikä pärjää, kannataa puhua heti jollekin, sillä asioita yksin päässään pyörittämällä ne vaan suurenevat ja suurenevat. Hyvät ystävät & vanhemmat voivat olla tukena. Jos tuntuu, että he eivät ymmärrä kannattaa puhua neuvolan terveydenhoitajalle tai mennä psykologille, ulkopuolisina he ehkä osaavat suhtautua asiaan niin, että omakin olo helpottuu. (Apua hakeva ei ole "hullu", vaan kaukaa viisas, usein vaan psykologien ja psykiatrien ajatellaan edelleen hoitavan vaan hulluja... mitä se sitten tarkoittaakin...) Jos et halua puhua asioistasi kaikille kysyjille, niin älä puhu, kyllä he löytävät juoruttavaa muualtakin. Kaikenlaista apua kannatta ottaa vastaan, vaikka se joskus vaatiikin oman ylpeyden nielemistä. Jos joku kysyy, mitä hän voi tehdä, lykkää vaikka imuri kouraan.

Jos asiat ovat vielä sekaisin päässä, voi synnytyvalmennuksessa ja synnytysosastolla pariskuntien tapaaminen olla hyvin tuskallista. Yh periaatteessa saa muuten helpommin apua kodinhoitajilta & sairaalassakin. Paljon itkevä vauva tai huonosti syövä lapsi otetaan esim. täälläpäin helpommin sairaalaan sisälle, kun kyseessä on yksinhuoltaja.

Mitä yksin odottava/oleva miettii?

Kaikkea vauvaan liittyvää & omaa jaksamistaan. Vertaisryhmiä (näköjään) löytyy ja näistä kannattaa hakea tukea jo raskausaikana, isommissa kaupungeissa on varmaan helpompaa löytää olohuoneet ym.

Lisäksi usea varmasti miettii lapsen tulevaisuutta, kun kerran lapsella on alusta lähtien vain yksi lähivanhempi, mutta vaikka kaikilla lapsilla on oikeus sekä isään että äitiin, lapselle riittää, että hänellä on ainakin yksi rakastava ja turvallinen vanhempi. Turha syvpllisyys kannattaa jättää pois (paraskin puhuja....)

Tällasia tuli mieleeni, ei varmaan ole kattava, mutta tämän hetkisiä ajatuksiani.